Myös aikuistuva nuori tarvitsee tukea

Myös aikuistuva nuori tarvitsee tukea

Kun nuori saa peruskoulunsa päätökseen saattavat vanhemmat ja nuori itsekin ajatella, että nyt koittavat aikuistumisen ja itsenäistymisen ajat. Nuoren tuen tarve ei kuitenkaan aina lopu peruskouluun, vaikka vanhemmat näin toivovat ja jopa olettavat. Moni aikuistuva nuori tarvitsee vielä aikuisen apua ja tukea.

 Kun struktuurin tarjoava peruskoulu päättyy, nuoren itseohjautuvuustaidot joutuvat koetukselle. Aikataulut saattavat muuttua epäsäännöllisiksi, aikuisten taholta tuleva ohjaus vähenee ja vastuuta sekä opinnoista että omasta elämästä pitäisi yhtäkkiä osata itse ottaa. Tarkkaamattomuusoireiden merkitys korostuukin nuoruusiässä, koska nuorelta odotetaan lisääntyvissä määrin vastuunottoa ja itsenäisyyttä.

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin huhtikuussa artikkeli, jossa kerroin ratkaisukeskeisenä terapeuttina ja erityisopettajana näkemyksiäni nuorten tukemisesta ja työstäni ns. Täsmäopena. Lehtijutun myötä moni vanhempi ja opettaja otti minuun yhteyttä kertoen kokemuksistaan.  Eräs heistä, Taina- niminen nainen koki, että nuorten aikuisten tarvitsemasta tuesta puhutaan liian vähän. Jaoimme ajatuksen siitä, että kyseessä on ilmiö, joka on syytä nostaa esille. Siksi kirjoitimme yhdessä tämän blogin, jossa Taina kertoo vanhemman näkökulmasta niistä haasteista ja selviytymiskeinoista, joita hän on kohdannut oman aikuistuvan nuorensa kanssa.

 

HUOLI NOUSEE

 

Tainan huoli omasta lapsestaan alkoi alakoulussa. Lapsi muuttui puhumattomaksi.

Me vanhemmat olimme eronneet muutamaa vuotta aiemmin, nuori asui kanssani pääasiallisesti.

Hän tapasi muutaman kerran koulupsykologia. Syynä siihen oli se, että hän vähensi kotona omista asioistaan puhumista. Psykologin neuvo oli meille vanhemmille, että antakaa kasvurauhaa nuorelle ja nuorta hän neuvoi kertomaan edes jonkin verran kuulumisiaan myös meille vanhemmille.

 Sitten yläasteella nuorella oli goottivaihe, mustaa vaatetta ja ulkoasua. Kavereita oli, mutta ei lähiystävää. Jossakin vaiheessa lahjakas nuori tuntui menettävän kykynsä kirjoittaa, vaikka muutoin koulu sujui edelleen.

 

 

LÄPINÄKYVÄ SEINÄ

 

 Lukion ensimmäinen luokka sujui pääosin hyvin, vaikka nuori ei paljoa koulusta puhunut.

 Lukio oli kuvataiteen erityislukio ja lisäksi oli pitkää matematiikkaa ja saksan kieltä englannin lisäksi. Toisella lukioluokalla hän soitti minulle kesken työpäivän, ettei pysty menemään kouluun. Hän oli aivan paniikissa kaupungin keskustassa kadulla.

Vieläkin näen tuon tilanteen silmissäni. Menimme lääkäriin, joka kirjoitti sairaslomaa koulusta. Nuoren tilanne tuli esille kaikessa surullisuudessaan pikku hiljaa. Hän oli pitänyt ahdistusta jo pitkään sisällään, yrittänyt vain pärjätä.

Hän tapasi opinto-ohjaajaa. Olin mukana joissain tapaamisissa. Nuori vaikeni, häneen ei saatu mitään yhteyttä. Ihan kuin hän olisi ollut jonkin läpinäkyvän seinän takana. Yritimme tavata myös terveydenhoitajaa, mutta hän oli vähän paikalla ja ainakaan yhteinen tapaaminen ei onnistunut.

Yritin saada keskustelua aikaan ja myös terveyden ammattilaisten apua.

 Lukio keskeytyi. Hän yritti jatkaa monta kertaa, mutta ei pystynyt. Myöhemmin hän yritti myös aikuislukiota, mutta kaikki yritykset keskeytyivät. Nuori haki hyvällä peruskoulutodistuksella ammatilliseen oppilaitokseen, eri linjoille, useita kertoja, mutta pääsi vain varasijoille.

Tilanne oli melkoisen paha joinakin vuosina, kun nuori ei halunnut tavata ketään, myöskään meitä vanhempia. Kavereitakaan ei ollut enää. Hän asui jo omillaan ja tavallinen kotiarki sujui jollakin tavoin.

 Kuten tässä tapauksessa, usein nuori saattaa olla vetäytyvä ja haluaa olla omissa oloissaan. Masentunut saattaa kieltäytyä avusta, koska kokee, ettei mitään ole tehtävissä.

 

 

PIENIN ASKELIN ETEENPÄIN

 

Nuorta ei kouluaikana tutkittu perusteellisesti. Vasta myöhemmin hänelle on tehty psykologisia tutkimuksia, joissa hänellä todettiin ADD-tyyppistä käyttäytymistä masennuksen lisäksi.

Diagnoosin saaminen voi olla nuorelle itselleen suuri asia. Monet kokevat sen helpotuksena.

Nuori on itse jaksanut ”kantaa” tilanteensa, jollakin lailla itseään ymmärtäen ja tietoa hakien siitä, mikä hänellä on. Onneksi hän ei käytä päihteitä ja sitten hänellä on rakas lemmikkieläin, jota hän hoitaa ja joka hoitaa häntä. Myöhemmin netin keskustelu- ja harrastepiirit ovat muodostuneet oikeiksi ihmissuhteiksi, mistä olen todella iloinen.

 

KETÄÄN EI SAA JÄTTÄÄ YKSIN

 

 Apua tarvitsevat perheet kaipaavat muutosta – helpotusta tilanteeseen. Terapeutin tehtävä on mielestäni nostaa esiin niitä voimavaroja, vahvuuksia ja taitoja, joita perheellä on muutoksen aikaansaamiseksi. Kokemukseni mukaan nuoret perheineen hyötyvät sellaisesta keskustelutuesta, jossa tarjotaan kenties uusia näkökulmia ja ajatusmalleja, mutta ei suoria ohjeita. Tärkeää on auttaa perhettä muuttamaan vuorovaikutustilanteita nuoren kanssa.

Oli tilanne mikä tahansa, nuorta ei saa jättää yksin. Toivosta ei saa luopua, eikä apua saa lakata hakemasta, vaikka nuori siitä kieltäytyisikin. Jos jokin tukimuoto ei toimi, on kokeiltava jotakin toista. On myös tärkeää osata erottaa ne asiat, joihin nuoren elämässä vanhempi voi vaikuttaa, mihin ei. Vanhemmalla saattaa olla kova tarve ja halu ratkaista nuoren ongelmat nopeasti ja tehokkaasti, mutta nuorelle on annettava omaa tilaa. Nuoren tarve ja etenemisrytmi avun vastaanottamisen suhteen saattaa olla erilainen kuin vanhemmalla.

Vanhemmat ovat monesti todella yksin, hädissään, epätietoisia. Mukana on myös häpeää: enkö osannut tukea ja kuunnella, mitä olen tehnyt väärin, miksi meidän lapselle käy näin. Lapsen tai itsen syyllistäminen ei auta, se vain vie voimavaroja.

Tainan lailla monet asiakkaani kokevat edellä mainittuja tunteita, jotka osaltaan saattavat kaventaa ratkaisujen maisemaa. Syyllisyydestä on usein vaikeaa päästä eroon ilman keskustelutukea. Sellaista voi saada ammattilaiselta, mutta vertaistuen merkitys voi myös olla suuri.

Vertaistuen avulla on helpompaa normalisoida tilannetta; huomata ettei ole ainoa, joka kamppailee samanlaisten asioiden parissa. Aikuistuvan nuoren vanhemmilla tällaisia kohtaamisen paikkoja samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa usein on valitettavan vähän. Haasteista voi olla vaikeaa puhua. Keskustelussa kun yleensä on tapana nostaa esiin nuoren saavutuksia ja menestymistarinoita.

 

KASVUA VANHEMPANA

 

 Alussa toivoin, että ”tällä viikolla, tänä syksynä, tänä vuonna” tapahtuu käänne parempaan. Nuori pääsisi kouluun ja alkaisi opiskella, nauttisi oman tien löytämisestä ja paikan ottamisesta yhteiskunnassa. Mutta kun näin ei käynyt, opin, että meillä on jokaisella oma tiemme ja että en voi asettaa toisen elämälle niitä raameja tai tavoitteita, joita itse olen asettanut itselleni tai joita olen saavuttanut. Olen oppinut näkemään elämää toisin ja arvostamaan elämää työn ulkopuolella. Työkeskeiselle ihmiselle se on ollut iso juttu. Olen oppinut kuuntelua ja arvostamaan pieniä asioita. Olen oppinut, että nuorella voi olla halu yrittää pärjätä itse. Jäsentää itseään ja tilannettaan omin voimin, jolloin kynnys terapiaankin on korkealla. Tätäkin pitää arvostaa ja kuunnella.

 Vanhemmuus on kasvamista, usein vanhemman paras kasvattaja taitaa ennen kaikkea olla lapsi itse. Meillä ei ole varmaa tietoa siitä, mitä tulee tapahtumaan. Missä kohtaa pitää laskea irti, missä kohtaa tulisi tukea. Miten suhtautua siihen, ettei nuori ole kopio itsestämme. Nuorella on oma identiteetti, omat pyrkimykset ja oma polkunsa.

Pitää nähdä kauas. Nuoren tämä päivä on alku loppuelämälle.

 Meidän vanhempien sitkeys ja aina uuteen viranomaiseen yhteys varmaan auttoi, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi. Kymmeniä viranomaistapaamisia ja monia tahoja on tullut tutuksi: sosiaali- ja työvoimatoimistot, terveyspalvelut, Kela. Vanhempana olen myös mennyt tapaamaan jo yksin asuvaa nuorta, vaikka hän on sanonut, ettei jaksa tavata. Aina on ovi auennut, joskus 5 minuuttia, joskus pari tuntia. Nykyisin meillä on hyvät välit ja aito keskusteluyhteys. Nuori aikuinen voi melko hyvin, vaikkei ole pystynyt opiskelua aloittamaan. Ainakaan vielä.

 Tämä elämäntilanne on opettanut minulle läsnäoloa ja toisen kuuntelua ja näkemistä toisen lähtökohdista käsin. Ja myös puhumista omista tunteista. On tärkeää kunnioittaa ja rakastaa nuorta vaikeuksienkin keskellä.

Toivoa ei saa menettää.

www.kuplia.fi

Kun nuori jää pois koulusta

Kun nuori jää pois koulusta

Koulusta poisjääminen alkaa usein pikkuhiljaa, ketjureaktion lailla: Kouluun meneminen jännittää, poissaolot alkavat, kaveripiiri harvenee, eristäytyminen lisääntyy ja kynnys kouluun palaamiseen kasvaa. Syyt kotiin jäämisen taustalla ovat moninaisia. Kokemukseni mukaan ne liittyvät surullisen usein kiusatuksi tulemisen kokemuksiin, joko menneisiin tai tuoreisiin.

Ei minulla, niin kuin ei kellään muullakaan, ole yksiselitteistä ratkaisua siihen, miten nuorta tuetaan parhaiten. Syyt ja sen myötä ratkaisut ovat yksilöllisiä. Ajatukseni pohjautuvat siihen tietoon ja kokemuksiin, joita olen kartuttanut työskenneltyäni parikymmentä vuotta yläkoulussa erityisluokanopettajana ja nykyisin ratkaisukeskeisenä terapeuttina Kuplia-nimisessä yrityksessäni.

Nuoren ja perheen voimavarat esiin

Kun nuori oireilee, on tukea saatava nopeasti, monipuolisesti ja täsmäluontoisesti . On tärkeää, että nuorta ja hänen perhettään kuunnellaan ja heidän kykyynsä ratkaista ongelma luotetaan. Tavoitteena on palauttaa asiantuntijuus omasta elämästään takaisin perheelle ja nuorelle itselleen, auttaa heitä itse löytämään omat ratkaisunsa. Usein positiiviset muutokset ovatkin pysyvämpiä, mikäli yksilö kokee itse keksineensä ja kehittäneensä ne.

Ongelmien jatkuva läsnäolo saattaa saada niin nuoren kuin perheenkin suhtautumaan ongelmakeskeisesti niin itseensä kuin tilanteeseensa. ” Ongelmanuori” ja ”huonot vanhemmat”. Silloin helposti unohtuu, että ongelma on ongelma, ei ihminen itse. Tällainen ongelmakeskeinen näkökulma rajoittaa ratkaisumahdollisuuksia. Kun ongelmakeskeisyys vaihdetaan ratkaisukeskeisyyteen, näkökulmat alkavat avartua. Ratkaisukeskeisyys tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että ongelmien sijaan keskitytään ratkaisuihin. Pohditaan, miten tästä hetkestä eteenpäin voisi toimia joko toisella tapaa tai jatketaan niitä käytäntöjä, jotka ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Keskitytään siis ennemminkin siihen, mitä halutaan lisää kuin siihen, mitä halutaan poistaa. Yhteistyössä korostetaan yksilön voimavaroja ja otetaan tarkastelun kohteeksi nuoren ja koko perheen aikaisempien elämänvaiheiden selviämistä tukeneet rakenteet, onnistumiset ja suojaavat tekijät.

Tukea oppimiseen

Tukea oppimisen haasteisiin

Pelkkä ongelmien käsittely ei riitä, sillä jos koulu ei pysty järjestämään riittävää lisäopetusta, tunne jälkeen jäämisestä saattaa kasvaa liian suureksi. Silloin luovuttamisen ajatukset valtaavat helposti nuoren mielen. ”Miksi yrittää, en kuitenkaan saa enää muita kiinni.”

Erityisen tehokasta työskentely on kokemukseni mukaan silloin, kun yhdistetään sekä pedagoginen että psykososiaalinen tuki. Toisin sanoen samalla tapaamiskerralla käsitellään sekä mieltä painavia asioita että opiskellaan niitä sisältöjä, joissa nuori tarvitsee tukea.

Tapaamisissa voidaan nuoren kanssa pohtia opiskelun painopisteitä: Mihin voimat juuri nyt riittävät, mitkä taidot ovat jatkon kannalta tärkeimpiä jne. Opinnoissa painotetaan niitä sisältöjä, joita nuori kokee tarvitsevansa pärjätäkseen niin jatko-opinnoissa kuin elämässä yleensäkin. On myös tärkeää kartoittaa, onko pohjatiedoissa niin suuria aukkoja, että ne on täytettävä ennen kuin yritetään omaksua uutta tietoa. Usein heikkoihin pohjatietoihin ja -taitoihin ovat syynä puutteelliset opiskelutaidot. Siksi onkin tärkeää kiinnittää huomio myös erilaisiin opiskelustrategioihin ja vahvistaa niitä.

Selkeät, rajatut ja tarpeen mukaan pilkotut osatavoitteet ja askeleittain eteneminen auttavat nuorta hahmottamaan etenemistään ja positiivista kehitystään. Todistuksen vaatimuksia ei pyritä täyttämään ”armovitosilla”, vaan asetetaan tavoitteita, jotka ovat nuorelle merkityksellisiä. Saavutuksia ja tähtihetkiä ei kalastella liikaa vaatimustasoa laskemalla, vaan pyrkimyksenä on kurkottaa kohti oman osaamisen ylärajoja.

On tärkeää, että nuori saa itse osallistua päätösten tekemiseen. Olenkin huomannut, että kun nuori saa vastaanotollani itse päättää tapaamisen tavoitteen, yhteistyön luonne muuttuu. Opiskeluun tulee uudenlaista mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, kun nuori itse päättää, perehdytäänkö polynomeihin vai mietitäänkö niitä keinoja, joilla esim. aamulla ovesta ulos lähteminen onnistuu. Tämä mielekkyyden lisääntyminen on erityisen tärkeää: Oppilaiden, jotka kokevat koulunkäyntinsä merkitykselliseksi, on todettu olevan sitoutuneempia oppimiseen ja innostuneempia tulevista urasuunnitelmista. Innostuminen ja muut myönteiset tunteet edistävät koulumenestystä ja onnistumiset vahvistavat nuoren luottamusta siihen, että tulevaisuudessakin on mahdollista onnistua.

Myös vanhemmat tarvitsevat tukea

 

Nuoren jääminen pois koulusta aiheuttaa vanhemmille usein suurta huolta ja stressiä. Siksi nuoren jäädessä kotiin koko perhe saattaa tarvita apua. Murrosikäisten vanhemmat jäävät kuitenkin usein yksin haasteiden kanssa, sillä murrosikäisten vanhemmilla on usein vähemmän kohtaamisen paikkoja ja vertaistuen mahdollisuuksia kuin alakouluikäisten vanhemmilla.

Kokemukseni mukaan nuoret perheineen hyötyvät siitä, että heille tarjotaan sellaista keskustelutukea, jossa tarjotaan kenties uusia näkökulmia ja ajatusmalleja, mutta ei suoria ohjeita. Mielestäni ei ole hyödyllistä tyrkyttää ”asiantuntijan” tarjoamaa mallia hyvästä elämästä, kenelläpä sellaista loppujen lopuksi olisikaan. Keskustelujen pohjalta vanhemmat voivat itse päättää, miten haluavat edetä ja sovittaa ideat osaksi omaa elämäänsä. Tavoitteena on auttaa perhettä muuttamaan vuorovaikutustilanteita intensiivisen nuoren kanssa, rakentaa parempaa suhdetta nuoreen.

Vanhempien lisäksi yhteistyöhön voidaan kutsua myös muita nuorelle ja perheelle tärkeitä ihmisiä. Yllättävää tukea ja apua voi saada isovanhemmilta, sukulaisilta tai vaikka naapurilta. Ei sovi myöskään unohtaa perheen lemmikkejä. Ne ovat tervetulleita vastaanotolleni mukaan. Tapaamisessa on usein ihan omanlaista lämpöä, kun mukana on karvainen kanssakulkija.

 

Tee sitä mikä toimii

Kotiin jäävä nuori saattaa olla vetäytyvä ja kieltäytyä avusta. Masentunut kokee usein, ettei mitään ole tehtävissä. Opinnoissaan pahasti jälkeen jäänyt, ettei kannata yrittää, kun muita ei kuitenkaan saa enää kiinni. Luovuttamisen ajatukset ovatkin normaaleja kotiin jäävän teinin mielessä. Ja tottahan se on; kaikkia ihmisen elämään liittyviä ongelmia ei pysty ratkaisemaan tai poistamaan. Mutta ihminen ei ole koskaan tyystin ulkoisten tai sisäisten olosuhteiden vanki. Aina voi ajatella toisin, aina voi toimia toisin. Vaikka ongelmia ei välttämättä voi ratkaista, niiden lomassa voi oppia luovimaan!

Oli tilanne mikä tahansa, nuorta ei saa jättää yksin. Toivosta ei saa luopua, eikä apua saa lakata hakemasta, vaikka nuori siitä kieltäytyisikin. Jos jokin tukimuoto ei toimi, on kokeiltava jotakin toista. Luoviminen tarkoittaa sitä, että tehdään sitä, mikä toimii. Ei jatketa liian pitkään asioita, jotka eivät toimi.

Kotiin jäävää nuori tarvitsee täsmäluontoista apua, jossa sekä pedagoginen että psykososiaalinen tuki yhdistyvät. Oppimista ja psyykkistä hyvinvointia kun on vaikea erottaa toisistaan. Opinnoissa pärjääminen on usein yhteydessä positiivisiin tunteisiin, ihmissuhteisiin, sitoutumiseen, merkityksellisyyden kokemuksiin ja vahvuuksien hyödyntämiseen. Näitä kaikkia taitoja on mahdollista oppia! Niiden avulla on tarkoitus auttaa nuorta tulemaan tietoiseksi omista kyvyistään ja auttaa häntä löytämään käytännönläheisiä välineitä omaan elämäänsä. Tavoitteena on se, että nuori pystyy tuen avulla palaamaan kokonaan takaisin kouluun tai ainakin säilyttämään tunteen siitä, että kuuluu johonkin ryhmään. On tärkeä ja on näkyvä. Eteneminen tapahtuu pienin askelin, ratkaisuihin keskittyen ja tulevaisuuteen suuntautuen. Pahoinvoinnin sijaan keskitytään nuoren ja perheen vahvuuksiin ja voimavaroihin. Sillä se, mihin keskitymme, vahvistuu!

Kuplia-tukea nuorelle