Kun nuori saa peruskoulunsa päätökseen saattavat vanhemmat ja nuori itsekin ajatella, että nyt koittavat aikuistumisen ja itsenäistymisen ajat. Nuoren tuen tarve ei kuitenkaan aina lopu peruskouluun, vaikka vanhemmat näin toivovat ja jopa olettavat. Moni aikuistuva nuori tarvitsee vielä aikuisen apua ja tukea.

 Kun struktuurin tarjoava peruskoulu päättyy, nuoren itseohjautuvuustaidot joutuvat koetukselle. Aikataulut saattavat muuttua epäsäännöllisiksi, aikuisten taholta tuleva ohjaus vähenee ja vastuuta sekä opinnoista että omasta elämästä pitäisi yhtäkkiä osata itse ottaa. Tarkkaamattomuusoireiden merkitys korostuukin nuoruusiässä, koska nuorelta odotetaan lisääntyvissä määrin vastuunottoa ja itsenäisyyttä.

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin huhtikuussa artikkeli, jossa kerroin ratkaisukeskeisenä terapeuttina ja erityisopettajana näkemyksiäni nuorten tukemisesta ja työstäni ns. Täsmäopena. Lehtijutun myötä moni vanhempi ja opettaja otti minuun yhteyttä kertoen kokemuksistaan.  Eräs heistä, Taina- niminen nainen koki, että nuorten aikuisten tarvitsemasta tuesta puhutaan liian vähän. Jaoimme ajatuksen siitä, että kyseessä on ilmiö, joka on syytä nostaa esille. Siksi kirjoitimme yhdessä tämän blogin, jossa Taina kertoo vanhemman näkökulmasta niistä haasteista ja selviytymiskeinoista, joita hän on kohdannut oman aikuistuvan nuorensa kanssa.

 

HUOLI NOUSEE

 

Tainan huoli omasta lapsestaan alkoi alakoulussa. Lapsi muuttui puhumattomaksi.

Me vanhemmat olimme eronneet muutamaa vuotta aiemmin, nuori asui kanssani pääasiallisesti.

Hän tapasi muutaman kerran koulupsykologia. Syynä siihen oli se, että hän vähensi kotona omista asioistaan puhumista. Psykologin neuvo oli meille vanhemmille, että antakaa kasvurauhaa nuorelle ja nuorta hän neuvoi kertomaan edes jonkin verran kuulumisiaan myös meille vanhemmille.

 Sitten yläasteella nuorella oli goottivaihe, mustaa vaatetta ja ulkoasua. Kavereita oli, mutta ei lähiystävää. Jossakin vaiheessa lahjakas nuori tuntui menettävän kykynsä kirjoittaa, vaikka muutoin koulu sujui edelleen.

 

 

LÄPINÄKYVÄ SEINÄ

 

 Lukion ensimmäinen luokka sujui pääosin hyvin, vaikka nuori ei paljoa koulusta puhunut.

 Lukio oli kuvataiteen erityislukio ja lisäksi oli pitkää matematiikkaa ja saksan kieltä englannin lisäksi. Toisella lukioluokalla hän soitti minulle kesken työpäivän, ettei pysty menemään kouluun. Hän oli aivan paniikissa kaupungin keskustassa kadulla.

Vieläkin näen tuon tilanteen silmissäni. Menimme lääkäriin, joka kirjoitti sairaslomaa koulusta. Nuoren tilanne tuli esille kaikessa surullisuudessaan pikku hiljaa. Hän oli pitänyt ahdistusta jo pitkään sisällään, yrittänyt vain pärjätä.

Hän tapasi opinto-ohjaajaa. Olin mukana joissain tapaamisissa. Nuori vaikeni, häneen ei saatu mitään yhteyttä. Ihan kuin hän olisi ollut jonkin läpinäkyvän seinän takana. Yritimme tavata myös terveydenhoitajaa, mutta hän oli vähän paikalla ja ainakaan yhteinen tapaaminen ei onnistunut.

Yritin saada keskustelua aikaan ja myös terveyden ammattilaisten apua.

 Lukio keskeytyi. Hän yritti jatkaa monta kertaa, mutta ei pystynyt. Myöhemmin hän yritti myös aikuislukiota, mutta kaikki yritykset keskeytyivät. Nuori haki hyvällä peruskoulutodistuksella ammatilliseen oppilaitokseen, eri linjoille, useita kertoja, mutta pääsi vain varasijoille.

Tilanne oli melkoisen paha joinakin vuosina, kun nuori ei halunnut tavata ketään, myöskään meitä vanhempia. Kavereitakaan ei ollut enää. Hän asui jo omillaan ja tavallinen kotiarki sujui jollakin tavoin.

 Kuten tässä tapauksessa, usein nuori saattaa olla vetäytyvä ja haluaa olla omissa oloissaan. Masentunut saattaa kieltäytyä avusta, koska kokee, ettei mitään ole tehtävissä.

 

 

PIENIN ASKELIN ETEENPÄIN

 

Nuorta ei kouluaikana tutkittu perusteellisesti. Vasta myöhemmin hänelle on tehty psykologisia tutkimuksia, joissa hänellä todettiin ADD-tyyppistä käyttäytymistä masennuksen lisäksi.

Diagnoosin saaminen voi olla nuorelle itselleen suuri asia. Monet kokevat sen helpotuksena.

Nuori on itse jaksanut ”kantaa” tilanteensa, jollakin lailla itseään ymmärtäen ja tietoa hakien siitä, mikä hänellä on. Onneksi hän ei käytä päihteitä ja sitten hänellä on rakas lemmikkieläin, jota hän hoitaa ja joka hoitaa häntä. Myöhemmin netin keskustelu- ja harrastepiirit ovat muodostuneet oikeiksi ihmissuhteiksi, mistä olen todella iloinen.

 

KETÄÄN EI SAA JÄTTÄÄ YKSIN

 

 Apua tarvitsevat perheet kaipaavat muutosta – helpotusta tilanteeseen. Terapeutin tehtävä on mielestäni nostaa esiin niitä voimavaroja, vahvuuksia ja taitoja, joita perheellä on muutoksen aikaansaamiseksi. Kokemukseni mukaan nuoret perheineen hyötyvät sellaisesta keskustelutuesta, jossa tarjotaan kenties uusia näkökulmia ja ajatusmalleja, mutta ei suoria ohjeita. Tärkeää on auttaa perhettä muuttamaan vuorovaikutustilanteita nuoren kanssa.

Oli tilanne mikä tahansa, nuorta ei saa jättää yksin. Toivosta ei saa luopua, eikä apua saa lakata hakemasta, vaikka nuori siitä kieltäytyisikin. Jos jokin tukimuoto ei toimi, on kokeiltava jotakin toista. On myös tärkeää osata erottaa ne asiat, joihin nuoren elämässä vanhempi voi vaikuttaa, mihin ei. Vanhemmalla saattaa olla kova tarve ja halu ratkaista nuoren ongelmat nopeasti ja tehokkaasti, mutta nuorelle on annettava omaa tilaa. Nuoren tarve ja etenemisrytmi avun vastaanottamisen suhteen saattaa olla erilainen kuin vanhemmalla.

Vanhemmat ovat monesti todella yksin, hädissään, epätietoisia. Mukana on myös häpeää: enkö osannut tukea ja kuunnella, mitä olen tehnyt väärin, miksi meidän lapselle käy näin. Lapsen tai itsen syyllistäminen ei auta, se vain vie voimavaroja.

Tainan lailla monet asiakkaani kokevat edellä mainittuja tunteita, jotka osaltaan saattavat kaventaa ratkaisujen maisemaa. Syyllisyydestä on usein vaikeaa päästä eroon ilman keskustelutukea. Sellaista voi saada ammattilaiselta, mutta vertaistuen merkitys voi myös olla suuri.

Vertaistuen avulla on helpompaa normalisoida tilannetta; huomata ettei ole ainoa, joka kamppailee samanlaisten asioiden parissa. Aikuistuvan nuoren vanhemmilla tällaisia kohtaamisen paikkoja samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa usein on valitettavan vähän. Haasteista voi olla vaikeaa puhua. Keskustelussa kun yleensä on tapana nostaa esiin nuoren saavutuksia ja menestymistarinoita.

 

KASVUA VANHEMPANA

 

 Alussa toivoin, että ”tällä viikolla, tänä syksynä, tänä vuonna” tapahtuu käänne parempaan. Nuori pääsisi kouluun ja alkaisi opiskella, nauttisi oman tien löytämisestä ja paikan ottamisesta yhteiskunnassa. Mutta kun näin ei käynyt, opin, että meillä on jokaisella oma tiemme ja että en voi asettaa toisen elämälle niitä raameja tai tavoitteita, joita itse olen asettanut itselleni tai joita olen saavuttanut. Olen oppinut näkemään elämää toisin ja arvostamaan elämää työn ulkopuolella. Työkeskeiselle ihmiselle se on ollut iso juttu. Olen oppinut kuuntelua ja arvostamaan pieniä asioita. Olen oppinut, että nuorella voi olla halu yrittää pärjätä itse. Jäsentää itseään ja tilannettaan omin voimin, jolloin kynnys terapiaankin on korkealla. Tätäkin pitää arvostaa ja kuunnella.

 Vanhemmuus on kasvamista, usein vanhemman paras kasvattaja taitaa ennen kaikkea olla lapsi itse. Meillä ei ole varmaa tietoa siitä, mitä tulee tapahtumaan. Missä kohtaa pitää laskea irti, missä kohtaa tulisi tukea. Miten suhtautua siihen, ettei nuori ole kopio itsestämme. Nuorella on oma identiteetti, omat pyrkimykset ja oma polkunsa.

Pitää nähdä kauas. Nuoren tämä päivä on alku loppuelämälle.

 Meidän vanhempien sitkeys ja aina uuteen viranomaiseen yhteys varmaan auttoi, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi. Kymmeniä viranomaistapaamisia ja monia tahoja on tullut tutuksi: sosiaali- ja työvoimatoimistot, terveyspalvelut, Kela. Vanhempana olen myös mennyt tapaamaan jo yksin asuvaa nuorta, vaikka hän on sanonut, ettei jaksa tavata. Aina on ovi auennut, joskus 5 minuuttia, joskus pari tuntia. Nykyisin meillä on hyvät välit ja aito keskusteluyhteys. Nuori aikuinen voi melko hyvin, vaikkei ole pystynyt opiskelua aloittamaan. Ainakaan vielä.

 Tämä elämäntilanne on opettanut minulle läsnäoloa ja toisen kuuntelua ja näkemistä toisen lähtökohdista käsin. Ja myös puhumista omista tunteista. On tärkeää kunnioittaa ja rakastaa nuorta vaikeuksienkin keskellä.

Toivoa ei saa menettää.

www.kuplia.fi

Share This